Deboran keittiössä eli pelon maantieteestä

Debora asuu Kongon Demokraattisessa Tasavallassa, kauniilla Pohjois-Kivun vuorilla, Kitchangan pikkukylässä.  Hän pitää mukavaa majataloa ja pikkuruista maakeittiötä kylässä poikkeaville satunnaisille matkaajille - enimmäkseen kai avustustyöntekijöille. Hän esitteli itsensä näin: "Debora, Herran palvelija". Iloinen, syvästi surumielinen nuori nainen.

Kun Kitchangan kylän nimen googlaa, sivut täyttyvät aseellisiin taisteluihin liittyvistä uutisista. Pohjois-Kivussa on yli miljoona maan sisäistä pakolaista - paossa armeijan ja erilaisten kapinallisryhmien välisiä taisteluja. Pohjois-Kivun vuoristoalueella kerrottiin ainakin 55 eri aseellisen ryhmittymän piileksivän ja pakoilevan sekä YK:n etsintäjoukkoja että maan armeijaa. Aktiivisia taisteluja käytiin useassa kylässä. Alueella liikkuminen oli vaarallista, ja vastaantulevat muut tielläliikkujat olivat lähinnä avustusjärjestöjen saattueita, YK:n rauhanturvaajia tai armeijan kuljetuskalustoa.

Keskellä Kitchangan kylää on valtavia, vaatimattomia leirejä maan sisäisille pakolaisille teltta-asumuskyhäelmineen. Olimme avanneet niihin kouluja ja rakentaneet väliaikaisia koulutiloja.

Kun aamuisin lähdimme liikkeelle tekemään seurantakäyntejä opetushankkeemme kouluihin, Debora keitti meille kuumaa vettä ja haki kulmaleipomosta vaaleita lautasen kokoisia chapatta-leipäsiä rullalle käärittynä. Pikakahvit ja maitojauheet kaivoimme kasseistamme. Koko pitkän päivän odottelimme Deboran maakeittiössä kokkaamaa illallaista. Saimme tilata lammasta, kalaa tai kanaa - illalla söimme, mitä Debora oli torilta onnistunut löytämään.

Mahdottoman hyvää oli öljyssä paistettu kala. Yhtenä iltana söimme myös kuorineen keitettyjä pieniä perunoita, jotka keittämisen jälkeen uppopaistettiin öljyssä ja kieritettiin merisuolassa. Kannattaa ehdottomasti kokeilla!

Viimeisenä aamuna, viisi minuuttia aamiaisesta, kiipesin kulmahuoneeseeni toiseen kerrokseen pakkaamaan reppuni. Pikkuruisesta ikkunasta näin armeijan kuorma-auton pysähtyneen kadun kulmaan, lava täynnä aseistettuja sotilaita. Melko tavallinen näky alueella. 

Näkymä ikkunastani kylälle

Yhtäkkiä alkoi kuulua ampumista, sarjatulta. Ihmiset juoksivat poispäin, minne vain pääsivät, naiset ja miehet, toriostoksineen tai ilman. Pihoissa ihmiset syöksyivät maahan. Katselin yläpuolelta, lähes ulkopuolelta, kuin TV-ruudusta, majatalon pikkuruisesta ikkunasta tapahtumien vilisevän edessäni. Debora istui lamaantuneena ja liimautuneena siniseen muovituoliinsa. Kohta kaikkialla oli taas hiljaista. Epätodellisen hiljaista.

Odotin.

Muutaman tuokion kuluttua kävelin portaat alas. Menin Deboran luo, joka vapisi kuin haavanlehti. Hän sanoi olevansa peloissaan, pelkäsi, että lapset haavoittuvat koulutiellä ja että hän oli niiiiin väsynyt. Kuuntelin, yritin lohduttaa.

Tänä viikonloppuna, yöllä valvoessani, tuli Debora elävästi mieleeni. Olin niin tavallisella iltalenkilläni, kotikorttelin raitilla, kohdannut ahdistelijan. Ihan tässä. Kulman takana. Sydän hakkasi ihan omiaan vielä tunninkin jälkeen. Pelko muuttaa oleellisesti muotoaan, kun sen aiheuttaja astuu omaan tuttuun maailmaan. 

Debora, jonka elämään oli vuosikymmenten ajan kuulunut pelko kotikaduilla, olisi osannut lohduttaa minua sata kertaa paremmin kuin minä koskaan häntä.